Pakotin itseni äsken tekemään vielä 100 perselihasta, jos edes pikkuisen kuluttaisin ne kaksi leipää, jotka iltapalaksi jouduin syömään. Ei se oikein onnistu, tiedän, mutta haluan vain kiduttaa itseäni edes hieman. On pakko.
Kuitenkin, kun olin ne tehnyt makasin siinä vessan lattialla ja olin juuri liikkunut salaa, koska en saisi harrastaa nyt täällä liikuntaa. Mietin taas niitä asioita. Koko elämääni. Nykystä, jota ei voi kutsua elämäksi. Miksi vain pitää joillekkin käydä näin?